Lauantaina 29.8.2009 Kuhmon Hirvivaarassa
Kunnostimme aitan pärekaton ja perustuksen.
Tähän aittaan sekä sen ympäristöön surmasi venäläinen partisaaniosasto heinäkuussa 1944 kahdeksan siviiliä.
Aitta on museoviraston suojelukohde.
Kuvien alapuolella on Veikko Juntusen kertomus heinäkuun 1944 tapahtumista.
Kuvia:
Partisaanien isku Hirvivaaraan
| Olen Veikko Juntunen ja yritän kertoa tässä partisaanihyökkäyksestä, joka tapahtui 24.7.1944 Kuhmon Iivantiiran kylässä, Hirvivaaran taloissa.
Vaaralla asui kolmessa talossa neljä perhettä. Isku kohdistui kahteen taloon, joissa molemmissa asui yksi perhe. Vaaran talojen nimet olivat isäntien mukaisesti Jaakkola, Jussila ja Tuomaala. Tuomaala on minun kotini ja isäni nimi on Tuomas, äitini nimi Hilma ja vanhimman veljen nimi Aape, joka tuolloin oli 13-vuotias. Meidän perheessä oli kaikkiaan viisi lasta. Toinen iskun kohteiksi joutuneista taloista oli Jaakkola ja isännän nimi Jaakko, joka oli tapahtumahetkellä rintamalla. Hänen vaimonsa oli Iita, joka haavoittui iskussa pahasti ja menehtyi myöhemmin. Perheessä oli kuusi lasta. Ukin nimi oli Kalle-Jaakko ja mummun Aune. Näiden kahden talon kaikki asukkaat olivat sukunimeltään Juntusia. Hirvivaaralla kolmannen talon kutsumanimi oli Jussila, jonka pihapiiriin kuului kaksi pirttiä. Ne molemmat omisti pariskunta Juho Juntunen, 34, ja Tyyne Juntunen, 27. Jussin ja Tyynen lapset olivat Hilkka, 8, Elsa ,7, Oiva, 6, ja Kalle, 2. Tähän perheeseen kuului myös Juhon isä ja äiti, Aapeli Juntunen, 65, ja Riitta Juntunen, 68. Pihapiirin toisen pään pirtissä oli tilapäisenä asukkaana Kalle ja Anni Heikkisen perhe. Heidän lapsensa olivat silloin Tyyne, 12, Vilho, 10, Tauno, 8, Elvi, 6, Toivo, 4, ja Lempi, 1. Isä-Kalletapahtumahetkellä rintamapalveluksessa. Kuultuaan ammunnan Tuomaalasta ja Jaakkolasta nämä kaksi Jussilan talossa asunutta perhettä pääsivät pakenemaan kovan hädän saattelemana. Elettiin puutteen ja pelon aikoja. Kaikesta oli puute, äitikin yritti laittaa jotakin eväsreppuun tuon kohtalokkaan päivän aattona, sillä isän piti lähteä isompien poikien kanssa 4 kilometrin päähän luonnonniitylle heinäntekoon. Viikonpäivä oli maanantai. Sunnuntai oli hyvin levoton vaaran asukkaille, sillä koirat haukkuivat koko päivän metsän suuntaan, mistä kuului myös merkkivihellyksiä. Me pojat huudeltiin vastaan niille vihellyksille. Kuitenkin vaaran asukkaat menivät yöpuulleen kukin omille paikoilleen. Sillä nukkumaanmenohetkellä kulki vielä kirkkomiehiä, jotka olivat tulossa kirkolta rammasäkit selässä. Kielsimme heitä jatkamasta matkaa ja kehotimme yöpymään taloihin, mutta kulkijoilla oli kiire – heilläkin oli kova pelko partisaaniuhan vuoksi. Asetuimme aitan lattialle tehtyyn siskonpetiin nukkumaan suuren pelon vallassa. Kaikkien piti olla hyvin hiljaa, etteivät mahdolliset viholliset kuulisi. Lapsetkin vaistosivat vaaran ja olivat hyvin hiljaa. Sääskien lennosta aiheutuva ääni tuntui hyvin voimakkaalta. En osaa sanoa kuinka sikeästi kukin nukkui, mutta itse kyllä sain unen päästä kiinni. Kunnes heräsin aamuyöllä kovaan ammuntaan. Vanhempi veljeni Kalle kertoi, että isä ja äiti olivat keskustelleet, että mitähän ne nuo koirat haukkuvat noin paljon. Äiti kehotti, että isä menisi katsomaan ja niin hän myös teki. Kello oli noin 03.00 aamuyöllä. Isä avasi oven ja huomasi heti kauhukseen, että kolme partisaania oli aitan välittömässä läheisyydessä. Isä oli pyytänyt, etteivät he tekisi syyttömille ihmisille mitään pahaa. Mutta armoa ei annettu. Yksi partisaani hyppäsi heti konepistoolin kanssa aitan ovelle ja alkoi silmitön ammunta. Äiti ja vanhin veli Aape nousivat ylös, mutta kaatuivat osumiin välittömästi. Kalle pääsi siinä huomaamatta pujahtamaan aitan nurkkaan, jota vihollinen ei huomannut. Isä joutui ulkona raa´an verityön kohteeksi, häneltä löytyi yhdeksän luodinreikää päästä ja lisäksi useita muualta kehosta. Isää oli ammuttu läheltä. Luulin aluksi, että äiti nukkuu siinä aitan lattialla. Huomasin kuitenkin melko pian syyn hänen hiljaa makaamiseensa, sillä hänen vaalea yöpaitansa oli rinnalta kauttaaltaan veressä. Samoin tajusin myös Aape-veljen tilanteen, hänen hengityksensä korisi pahasti. Hän makasi lattialla vatsallaan melkein jalkojeni päällä. Aape nosti kerran päätään ja katsoi meihin päin, jolloin kysyin häneltä, että mihinkä me lähdettäisiin. Vastaamatta mitään hänen päänsä retkahti alas ja samalla loppui korina hengityksessä. Hänen elämänlankansa katkesi siihen paikkaan. Minä yritin piiloutua nuoremman sisaren Aunen kanssa peiton alle ja kehotin olemaan hiljaa. Antti, silloin kaksivuotias, istui keskellä lattiaa ja katseli pyörein silmin tapahtumaa. Kun ammunta aitan ovelta oli loppunut, tuli myös Kalle siihen petille ja keskustelimme hiljaa, että tuo aitan ovi pitäisi sulkea. Se oli jäänyt auki ja oli ulospäin aukeava. Kalle sanoi minulle, että jos hän kävisi laittamassa oven kiinni hiljaa. Niinpä hän sitten teki ja huomasi samalla, että pirtissä liikkui paljon miehiä. Tuvassa oli vastakkaisten seinien ikkunat kohdakkain, joten sisällä liikkujat oli helppo nähdä. Vartiomies katseli mantteli ja suikka päässään ulkona koiraa, joka haukkui edelleen. Naapurissa sedän kotona Jaakkolassa oli myös hätä suuri. Myös siellä ryssä riehui konepistooleineen. Perhe ei päässyt ovesta ulos, kun saivat tulta vastaansa. Lasten äiti Iita sai osuman nilkkaansa, joka meni murskaksi. Oli peräännyttävä ja ukki raahasi lasten äidin ikkunasta ulos. Siitä samasta ikkunasta oli pyrkimässä ulos ukki, mummu ja serkut Sirkka, 14, Saimi, 10, Helvi, 4, ja Aino, 2. Kun ryssä huomasi, että pakenijat ovat tulleet ikkunasta ulos, suuntasi hän konepistoolitulen pakenijoita kohti. Ukki yritti raahata haavoittunutta äitiä, mutta huomasi sen toivottomaksi ja jätti hänet siihen kentälle. Äiti yritti selviytyä heittäytymällä valekuolleeksi. Ryssä kävi vielä ampumassa kerran rintaan, mutta äiti jäi vielä henkiin. Tytöistä Sirkka ja Helvi pakenivat kivikasan taakse, mutta sieltä löytyi heidän matkanpäänsä. Tytöt Saimi ja Aino kiirehtivät ohrapeltoon. Tytöt oli tapettu sinne ja heidät löydettiin vasta kahden viikon etsiskelyn jälkeen. Mummu haavoittui käsivarteen ja jalkaan siinä pakojuoksussaan. Ukki selvisi kaikkein vähimmällä, hipaisu vasempaan pikkusormeen. Mummu pääsi kuitenkin konttaamalla piiloon läheiseen perunakuoppaan, josta hän muutaman tunnin jälkeen uskaltautui pois. Mummu meni katsomaan tuhon jälkiä ja löysi 7-vuotiaan tytön, Kaisan, nukkumasta ryökkökasasta. Mummo kehotti Kaisaa menemään meille Tuomaalaan, jossa mummun pojan perhe eli minun kotini on. Kaisa juoksi meille päin kovasti itkien. Kuultuamme Kaisan itkun, otimme hänet myös sinne aittaan ruumiiden sekaan. Kyselimme tytöltä, mitä hänen kotonaan on tapahtunut, mutta hän ei osannut sanoa muuta kuin, että mummu on verissään joka paikasta. Yritimme saada jotain selville voidaksemme lähteä aitasta liikkeelle. Muutaman tunnin ehkä syönnyteltyämme lähdimme viimein liikkeelle ja menimme Jaakkolaan, missä tapasimme mummon tuvassa verissään. Siitä oli kulunut aikaa tunti pari, kun partisaanit ampuivat lähtiessään vielä yhden laukauksen, joka osui ehkä aittaan jonnekin ylös. Siitä kuului sellainen loksahdus seinässä. Mentyämme Jaakkolaan mummun luo, otti hän heti minut ja Kallen komentoonsa ja lähetti meidät tyttöjä etsimään. Tyttöjen itku oli kuulunut sinne perunakuoppaan ja mummu luuli tyttöjen päässeen metsään ja hän arveli heidän eksyvän sinne. Me etsimme tyttöjä mielestämme joka paikasta, mutta tuloksetta. Sen jälkeen mummu komensi meidät menemään kolmanteen Hirvivaaran taloon, Jussilaan, jossa asui kaksi perhettä ja yhteensä noin 15 henkeä. Sieltä oli kaikki päässeet pakenemaan. Jaakkolan talon ainoa poika, 13-vuotias Kaarlo Ensio, oli edellisenä iltana Jussilan Aapeli-ukin kanssa lähtenyt viemään hevosia naapurikylään Ahkioon, missä he myös yöpyivät. Näin he säästyivät partisaanituhon kauhuilta. Kuitenkin yksi mummu sieltä Jussilasta löytyi, joka oli ollut sairasvuodepotilaana jo pitkään. Hän oli päässyt konttaamalla perunapellon ojaan suojaan. Kerroimme mummulle naapurin tilanteen. Mutta nyt tuli eteen uusi tilanne: kuka lypsää ja ruokkii karjan navettaan kolmessa talossa, jossa elukat mylvivät nälissään ja janoissaan. Lypsyaikakin oli edessä. Mummu neuvoi taas minua ja Kallea, että lähtisimme Ypykkävaaralle, jossa oli neljä taloa, hakemaan apua lehmän lypsyyn ja hoitoon. Niin me pojat lähdimme neljän kilometrin päähän avun hakuun kinttupolkuja pitkin. Piti se olla pelottavampi reissu, mutta hiljaa juosten se kuitenkin tehtiin ilman tulosta, sillä sieltä olivat kaikki lähteneet karkuun kuultuaan suruviestin pakoon päässeiltä Hirvivaaran asukkailta. Kun olimme tehneet tyhjän reissun, alkoi tulla nälkä myös eloonjääneille lapsille. Ruokaa ei ollut meillä eikä myöskään Jaakkolassa. Vihollinen oli vienyt kaiken. Mutta mitä kummaa – naapurin lasten äiti, joka oli nilkka murskana ja läpi ammuttuna, veti itseään kylkiasennossa, täysin märkänä ja veressä, korkean kynnyksen yli pirttiin. Oli se lapsille kuvottava näky, mutta varsinkin Kaisalle myös ilon aihe: olihan äiti sittenkin vielä elossa. Hän menehtyi myöhemmin sairaalassa. Aamulla oli alkanut satamaan vettä, joten haavoittunut äiti kastui ja vilustui. Hän kuoli yli kaksi kuukautta myöhemmin. – Veikko ja Kalle, menkää nyt Jussilaan. Olisiko siellä jotain syötävää? Ja Jussilasta sitä vähän löytyikin, koska siellä eivät murhamiehet olleet sisällä käyneet. Aikaa olinyt kulunut noin kaksitoista tuntia tapahtumasta, kun mummu sanoi: – Kalle. Sinä lähdet minun kanssani navettaan ja Veikko jääpi toisten lasten kanssa pirttiin. Niin Kalle kävellen ja mummu kontaten alkoivat mennä navettaan aikomuksenaan lypsää maitoa ja päästää lehmät metsään, olivathan siihen aikaan lehmät metsässä vapaalla laitumella. Mutta kun Kalle ja mummu olivat ehtineet mennä pihan yli tanahuveen, huomasin myös minä lasten kanssa, että sotilaita lähti tulemaan meiltä päin paljon. Nyt tuli Veikolle hätä pirtissä, minne lapset piiloon? Uunin taakse vaan kaikki ja huopa päälle, tämä oli minun ensireaktioni. Kun sitten sotilaat tulivat pihaan ja näin mummun juttelevan pihan yli sotilaille, tuli minulla kiire toisten lasten luo huovan alle uunin taakse. Sotilaat tulivat sisälle mekastaen ja kiroillen huomatessaan kaikkea rojua lattialla, minkä sotkun ryssät olivat saaneet aikaan. He huomasivat myös Iita-äitin ja mummon jättämät verijäljet. Yksi sotilaista tuli sinne uunin taakse katsomaan ja kirosi, että tänne on tapettu lapsia viltin alle, koska sen reunojen alta näkyi jalkoja. Kurkistin viltin reunan takaa sotilasta, hän huomasi minut ja sanoi, että tulkaa pois vaan – ei me teille tehdä pahaa. Silloin meitä neljä tenavaa pemahti viltin alta pois. Voi mikä turvallisuuden tuntu minuun tuli! Olinhan nähnyt ennenkin suomalaisia sotilaita, joilta olimme saaneet kaikkea, pojille mieluisia tyhjiä hylsyjä. Sotilaille toimi oppaana Palovaaran Heikki, naapurikylän poikia ja silloin noin 15-vuotias. Suomalaisia sotilaita oli noin 15 miestä. He antoivat meille ruokaa ja ryhtyivät antamaan ensiapua haavoittuneille, nuorelle äidille ja mummolle. Sotilaat aloittivat välittömästi väliaikaisten paarien teon, sekä kuolleitten etsimisen. Vartiomies kierteli pellon reunoja konepistooli kainalossa. Alkoi haavoittuneiden hoitoon kuljettaminen. Tapahtumasta oli kulunut aikaa noin 12 tuntia, joten oli varmasti jo kiire saada haavoittuneet hoitoon. Alkoi sotilaille ankaria voimakoitoksia vaativa työ, olihan maantien varteen lähes 20 kilometriä. Järvenrantaan, josta kuljetus olisi mahdollista, oli matkaa 13 kilometriä. Oli saatava lisää sotilaita apuun. Me lapset ja Jussilan vanha mummo, olimme Hirvivaaralla vielä yhden yön ennen kuin sinne tuli lisää sotilaita. He lähtivät sitten kantamaan naapurin mummoa paareilla ja viemään meitä lapsia. Sotilaat kokosivat ruumiit meidän aittaan ja he näyttivät niitä meille vielä ennen vaaralta poislähtöä. Alkoi orpolasten tuntematon matka ja tulevaisuus. Mieli oli maassa. Sotilaat joutuivat ankariin voimainkoitoksiin kantaessaan naapurin sairasta mummoa kapeita kinttupolkuja pitkin yli korkeiden vaarojen ja pehmeiden soiden. Sotilaat kiroilivat siinä kantaessaan, että olisi nämä joutaneet mennä ja lapset säästyä. Olen ymmärtänyt jälkeen päin kantajien tunteet ja mielenpurkaukset. Oli ihme, että he pystyivät tehtävän suorittamaan niinkin pienellä miesmäärällä. Saavuttiin sitten aikanaan maantien varteen, josta sotilasajoneuvot tulivat meitä noutamaan. Matka jatkui Lentiiran kautta Kuhmon kirkonkylään, jossa meidät vietiin vanhainkotiin pariksi viikoksi. Konepistoolimiehet olivat auton lavalla molemmin puolin hyttiä valmiina iskemään, jos partisaanit mahdollisesti ilmaantuisivat. Istuimme auton lavalla selkä hyttiä vasten, ja ihmettelimme, kuinka paljon on lankoja vedetty tienvarteen. Ne olivat puhelinlankoja. Jälkeenpäin lavalla ollut sotilas on kertonut, että valkeapäinen poika sanoi, että olipa pitkästi lankoja. Saavuttuamme Kuhmoon matkamme jatkui sitten hautajaisten jälkeen Vaasaan ja yötä vasten laivalla Ruotsiin Robertsforsiin, missä olimme kaksi vuotta ja kävimme myös ruotsinkielistä koulua tämän ajan. Hautajaisissa oli paljon ihmisiä kylältä ja myös sotilaita. Vainajat siunattiin hautaan ja heidän arkkunsa oli jo osittain peitetty sinne. Heitimme kukat hautamonttuun. Vuonna 1946 meidät tuotiin sitten kotimaahan. Matka tehtiin Tornion kautta. Oli se lapselle surullinen näky, tultuamme Suomen puolelle. Savupiiput vain törröttivät ja kaikkialla oli paikat mullin mallin. Tulimme viimein Kuhmoon ja meille oli määrätty holhoojaksi Kaarlo Malinen Iivantiiran Malilasta. Antti ja Aune adoptoitiin Etelä-Suomeen. Tuli kouluun lähdön aika – oli supistettu koulu. Minun piti mennä ekalle luokalle, vaikka Ruotsissa kävin jo kaksi vuotta. Joululta minut siirrettiin kuitenkin kolmannelle luokalle. Kävin koulua kylän taloista pitäen melkein joka vuosi eri paikasta. Viimeisen vuoden sain olla koulun asuntolassa 7 päivää viikossa eli talon vakinainen asukki. Sitten tapahtui asioita, joita minun ei olisi tarvinnut sanoa. Meillä oli asuntolanhoitaja naapuripitäjästä ja hän aina kehui kuinka siellä tehtiin niin ja näin. Kerran hän sitten sanoi meidän kaikkien oppilaitten syödessä, että ei missään muualla oppilaat syö niin paljon kuin täällä, johon minä poloinen satuin sanomaan, että eikö teidän kotipitäjässäkään. Tästä asuntolanhoitaja hermostui. Kun oppilaat vielä nauroivat, jouduin asuntolasta pois kahdeksi viikoksi. Nyt tuli pojalle piukat paikat. Minne mennä yöksi ja mistä eväsvoileivät mukaan? Nyt piti orpopojan koettaa olla koulukavereille mieliksi, että pääsisi niitten mukana yötä viettämään heidän kotonaan. Oli kohtuuttoman kova rangaistus mokomasta sanonnasta. Mutta hädän hetkellä ystäviäkin löytyy. Koulunkäynti loppui sen talven jälkeen ja asumukseni taisi vaihtua useamman kerran. Kunnes sitten törmäsin oman kylän tyttöön, Hautalan Eineen. Hän oli Jussi ja Helli Seilosen tytär. Meillä synkkasi niin hyvin yhteen, että Eine piti viedä tuota pikaa rovastin luo ja siitähän se yhteinen elämä alkoi. Ostettiin heti kaksi paria kahvikuppeja ja parit ruokailuvälineet. Sain hänestä vaimokseni tosi hyvän talous- ja käsityöihmisen, jolta ei myöskään rakkaus lopu. Tuosta törmäämisestä on nyt kulunut pian 47 vuotta ja siteet näyttävät yhä tiukkenevan. Lapsia on meille siunaantunut 5 ja lastenlapsia on tällä hetkellä 10. Lapsuusmuistot ovat sen luokan asioita, että niitä ei pysty koskaan unohtamaan. Veikko Juntunen _______________________________________________________________________________ Partisaanien iskussa Hirvivaarassa surmansa saaneet: |